Keikka jäi kesken

Sierra Leonen ajasta tulee helposti käytettyä sanontaa ”keikka on tehty”.  Kirjoitin itsekin niin Facebookkiin, kun lähdin kotiin.  Mutta se ei ole oikein, tämä keikka ei tullut valmiiksi. 

Vaikka omalta osaltani pesti nyt päättyi, ei tehtävä ole tehty.  Tehtävä on niin laaja, että sille ei ole edes yritetty vakavasti määritellä loppua.  Itsekin tekisi mieli jatkaa, mutta toivottavasti joku toinen, esim.  metallialan opettaja, tulee Suomesta jakamaan kokemuksiaan raudan käsittelystä ja opetuksen jakamisesta Sierra Leonen opettajien kanssa.  

Työelämäyhteydet

Suomessa ja Euroopassa puhutaan paljon koulujen työelämäyhteistyöstä ja koulutuksen tarvevastaavuudesta.  Ja toisaalta korostetaan, että koulujen, varsinkin korkeakoulujen, pitää olla mukana kehityksessä, ja vetää kehitystä tekemänsä tutkimuksen avulla (TKI-toiminta, tai englannista lainaten RDI:  Research, Development and Innovations).

Koulujen TKI-toiminta vie tavallisen suomalaisen opettajan kannalta välillä jopa ärsyttävän paljon huomiota itse opetukselta.   Valitetaan, aiheestakin, että kaikki huomio keskitetään projekteihin ja ydintehtävä eli opetus jää syrjään.  On se niinkin, mutta voi se olla toisinkin. 

Käden taidot kunniassa

Sierra Leonen ammattikouluissa oman alan kehittäminen ei ole pääasia.  Pääasia ei ole edes oman alan laaja opetus vaan tekeminen, käden taitojen oppiminen.  Se tuottaa kadehdittavaa osaamista, mutta sen haitta on pysähtyneisyys.  Koulu ei ole mukana maailman muutoksessa.

Ruuanvalmistus- tai kirvesmieskoulutuksen laajuutta perustellaan sillä, että näitä ammatteja tarvitaan.  Tottahan se, katujen varret ovat täynnä pieniä kojuja, joissa myydään ruokaa ja melkein yhtä paljon on pieniä puusepän verstaita, jotka käsityönä tekevät hyllyjä ja pöytiä.  Käsityötaitoa ja lihasvoimaa on syytä arvostaa paljon, mutta tuotteet eivät näytä pärjäävän markkinoilla, kun ulkomainen teollisuus tuo samaa tuotetta myyntiin halvemmalla.  Ja valitettavasti tuontituote on myös ”hienompaa” ja käsityö on vain tavallista, Sierra Leonessa ja monessa muussa köyhässä maassa.

Kehitys menee menojaan

Ei minulla tilastoa ole käytettävissä, mutta (ennakkoluuloisen?) vahva käsitys, että liian monella ”Salonen” ammattikouluilla oppiaineina ovat ainakin Catering, Carpentry, Hairdressing ja Tailoring.  Ja aika usein myös perinneaiheet Weaving (kudonta) sekä Gara tie-dying (värjäys).   Näitä täydentävät Masonry (muuraus ja talonrakennus) sekä Welding (hitsaus), ja ehkä myös Car repair (auton korjaus).  

Koulut eivät panosta uusiin toimialoihin.  Puutetta on mm.   raskaskoneiden korjaajista ja kuljettajista (maassa on paljon kaivostoimintaa) ja kylmälaitteiden asentajista, eikä aurinkosähköpaneeleita saada asennettua, eivätkä kuljetukset toimi kuljettajien puutteessa.

Em.  ongelmat on helppo huomata ja keksiä vielä muutama esimerkkikin mitä oppiaineita puuttuu.  Mutta miten laittaa muutos tai kehitys edes alkuun – siihen on vaikea vastata.  Nykyisilläkin aloilla ongelmana on oppimateriaalien puute.  Materiaalin puute ei tarkoita Sierra Leonessa oppikirjoja, paperia tai kyniä, vaan, että koululla ei ole sementtiä betoniin, tai rautaa betoniraudoitukseen, tai puuta rakennustelineisiin, tai tukankuivaajia Hairdressing-luokkaan.  Uuden oppiaineen aloittaminen ja sen tarvitsemiin laitteisiin investoiminen on vaikeaa, kun esim.  kirvesmiesopetuksessa rahat ja sähkönsaanti eivät riitä siihen, että lankut sahattaisiin sirkkelillä eikä pistosahalla.  (Toinen asia on, että mukava yksityiskohta tärkeimmällä yhteistyökoulullani oli, että mahonkilankkuja sahattiin vanhalla pistosahalla, jonka merkki oli Terä.) 

Määritelmien opettelusta tiedon hankkimiseen

Omaksi työkseni muodostui Sierra Leonen ”keikalla” auttaa paikallisia opettajia tuntisuunnitelmien tekemisessä, miettiä heidän kanssaan tuntien valmistelua.  Jouduin miettimään opetuksen havainnollistamista niin kampaamon hygienian kuin talon perustusten kannalta.  Aiheesta piti ymmärtää sen verran, että tiesi mistä on kyse eikä menettänyt uskottavuuttaan. 

 Käytännössä sain valita aiheet: en ottanut aiheeksi hiusten kiharrusta vaan esim.  hygienian, koska katsoin, että jälkimmäisessä pärjään paremmin.  Sitten mietittiin kollegan kanssa, miten hygieniaa voi opettaa muutoin kuin luennoimalla tai kertomalla määritelmät ja työohjeet.  Eivät muutkaan keinot rakettitiedettä ole, vaan tavallisia parikeskusteluja, ryhmätöitä ja tehtäviä, joissa vaikka harjoittelupaikoista kerätään hyviä ja huonoja esimerkkejä noudatetuista käytännöistä.

Paperiton koulu

Yllättävän helppoa oli sopeutua tilanteeseen, jossa ei ole monistepaperia jaettavaksi eikä sähköisiä apuvälineitä kuten tietokonetta.  Ainakaan meidän yhteistyökouluissamme ei ole varaa jakaa opiskelijoille A4-papereita eikä tietokoneita ja projektoreita ole luokkakäytössä. 

Alussa haaveilin kännykän käytöstä opetuksen apuna, mutta sekin osoittautui kalliiksi.  Kännyköitä on kyllä riittävän monella, mutta ei puheaikaa eikä ehkä lataustakaan.   Monesti kännykät ladataan nimittäin maksullisissa latauskioskeissa, ja silloin on ehkä liikaa pyydetty, että niitä käytetään ryhmätöiden tallennusvälineinä.  Tosin asia jäi minua vaivaamaan, että oliko se lopulta niin…

Puute johon en sopeutunut, oli monien opiskelijoiden lukutaidottomuus.  Syy on usein, että alkeiskoulu oli jäänyt kesken.  Ongelmaa korostaa, että vaikka englanti on virallinen kieli, ei se ole oikeastaan kenenkään äidinkieli.   Bo´n kaupungissa, jossa asuin, äidinkieli oli tavallisesti ns.  heimokieli mende tai sekakieli krio.   Krio auttaa vähän englannissa, mutta arvaan, että sen pohjalta englantia ymmärtää saman verran kuin meikäläinen viroa.

Opettajat harjoittelemaan

Bo´n koululla pääsin pitämään kunnon koko päivän työpajan, workshopin, koulun opettajille.   (Tai oikeastaan kahden koulun opettajille, sillä työpajassa mukana olivat myös Zimmin opettajat ”puskasta”.  Ja lisäksi oli lyhyemmät versiot työpajoista sekä Kabalassa että Makenissa.)  

Työpajojen ydin oli laittaa opettajat tekemään niitä samoja tuntisuunnitelmia mitä olin heidän kanssaan aiemmin vääntänyt kokoon kahden kesken.  Kahden keskisiä palavereja varten minä tein valmistelut, mutta työpajassa opettajat joutuivat itse tekemään tuntisuunnitelmansa. 

Itseni kannalta Sierra Leonen aika oli ylellistä.  Kolme kuukautta aikaa miettiä oman ammatin ydinkysymyksiä.   Ja nähdä maailmaa näkökulmasta johon Suomessa ei törmää.

Heikki